Liettua
Lähdetään seuraavaksi hieman itään, yhteen suosikkimaahani, johon valitettavan harvan suomalaisen elämänpiiri on yltänyt. Kannattaisi ylettää. Liettualaiset osaavat juhlia!
Liettua on minullekin ollut hieman Via Baltican läpikulkumaan roolissa mutta toki olen esim. istunut Vilnassa parlamentissa ja fiilistellyt Druskininkain linnassa. Sieltä paluumatkalla ostimme kanttarellejä tien varrella istuneen mummon myyntikojusta, yhtään sanaa ei ollut yhteistä kieltä mutta mitäpä se haittaisi.
Hurjin Liettua-muistoni liittyy tosin sooloautoiluun. Taisi olla juurikin tuo Druskininkain reissu, kun ajoin yksin Tallinnasta Vilnaan. Aamulla hyppäsin Helsingissä laivaan ja onneksi ymmärsin ottaa hytin ja nukkua. Sitten ajoa, ajoa ja ajoa.
Baltian liikenne on edelleen aika kaoottista. Matka oli myös pidempi kuin olin arvioinut. Noin 8 tunnin ajon jälkeen oltiin siinä pisteessä, että huusin ääneen ajaessani.
Kohde oli pieni hotelli Vilnan lentokentän vieressä. Viimeiset toistasataa kilometriä olivat hienoa, suoraa EU:n rahoittamaa moottoritietä mutta iltahämärissä tuulilasiin alkoi kopsahdella noin nyrkin kokoisia kovakuoriaisia. Ratatataa. Itkin ja huusin, en uskaltanut edes hidastaa.
Vilnaan saapuessa teki mieli huokaista helpotuksesta. Iso virhe. Yhtäkkiä kaikki kaupungin sisäänmenokaistat loppuivat ja tiessä oli iso kuoppa. Ei kun luovimaan. Seuraavaksi loppuivat lentokentälle ohjaavat kyltit. Onneksi siihen mennessä oli ehtinyt tarttua takaraivoon, että se on liettuaksi Oro uostas. Edelleenkään en sen lisäksi osaa kuin kiittää ja tilata ison oluen.
Itkuparkuraivarien kanssa Oro uostas löytyi lopulta. Hotelli oli pimeä ja ovi lukossa. Epätoivo alkoi hiipiä puseroon. Soitin ovikelloa ja puhelinta ja kaikkea, mitä keksin. Lopulta nuori mies tuli avaamaan oven. Menossa olivat jalkapallon MM-kisat ja hän oli sulkenut oven saadakseen rauhassa seurata peliä!
Olin ostanut jostain syystä lautalta tuliaisiksi pikkupullon sherryä. Täytyy sanoa, ettei koskaan ole maistunut niin hyvältä! Sen jälkeen en olekaan sherryä juonut.
Siitäkin selvittiin ja pulssi tasaantui lopulta. Seuraavana aamuna hain miehen Oro uostas:ista. En ollut välttämättä maailman empaattisin, kun hän tuli ulos koneesta ja sanoi HUHHUH.
Liettua on minullekin ollut hieman Via Baltican läpikulkumaan roolissa mutta toki olen esim. istunut Vilnassa parlamentissa ja fiilistellyt Druskininkain linnassa. Sieltä paluumatkalla ostimme kanttarellejä tien varrella istuneen mummon myyntikojusta, yhtään sanaa ei ollut yhteistä kieltä mutta mitäpä se haittaisi.
Hurjin Liettua-muistoni liittyy tosin sooloautoiluun. Taisi olla juurikin tuo Druskininkain reissu, kun ajoin yksin Tallinnasta Vilnaan. Aamulla hyppäsin Helsingissä laivaan ja onneksi ymmärsin ottaa hytin ja nukkua. Sitten ajoa, ajoa ja ajoa.
Baltian liikenne on edelleen aika kaoottista. Matka oli myös pidempi kuin olin arvioinut. Noin 8 tunnin ajon jälkeen oltiin siinä pisteessä, että huusin ääneen ajaessani.
Kohde oli pieni hotelli Vilnan lentokentän vieressä. Viimeiset toistasataa kilometriä olivat hienoa, suoraa EU:n rahoittamaa moottoritietä mutta iltahämärissä tuulilasiin alkoi kopsahdella noin nyrkin kokoisia kovakuoriaisia. Ratatataa. Itkin ja huusin, en uskaltanut edes hidastaa.
Vilnaan saapuessa teki mieli huokaista helpotuksesta. Iso virhe. Yhtäkkiä kaikki kaupungin sisäänmenokaistat loppuivat ja tiessä oli iso kuoppa. Ei kun luovimaan. Seuraavaksi loppuivat lentokentälle ohjaavat kyltit. Onneksi siihen mennessä oli ehtinyt tarttua takaraivoon, että se on liettuaksi Oro uostas. Edelleenkään en sen lisäksi osaa kuin kiittää ja tilata ison oluen.
Itkuparkuraivarien kanssa Oro uostas löytyi lopulta. Hotelli oli pimeä ja ovi lukossa. Epätoivo alkoi hiipiä puseroon. Soitin ovikelloa ja puhelinta ja kaikkea, mitä keksin. Lopulta nuori mies tuli avaamaan oven. Menossa olivat jalkapallon MM-kisat ja hän oli sulkenut oven saadakseen rauhassa seurata peliä!
Olin ostanut jostain syystä lautalta tuliaisiksi pikkupullon sherryä. Täytyy sanoa, ettei koskaan ole maistunut niin hyvältä! Sen jälkeen en olekaan sherryä juonut.
Siitäkin selvittiin ja pulssi tasaantui lopulta. Seuraavana aamuna hain miehen Oro uostas:ista. En ollut välttämättä maailman empaattisin, kun hän tuli ulos koneesta ja sanoi HUHHUH.
Comments
Post a Comment